sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Liikunnasta ja endorfiineista

Mennyt viikko on ollut varsin liikuntapitoinen. Ainakin puheiden perusteella :) Keskustelu lähti alun perin käyntiin jo viikko sitten, kun sunnuntaiaamuna vuoteessani loikoillen viestittelin veljelleni, mistä hän saa innostuksen liikkumiseen. Onneksi on keksitty Whatsapp. Kirjepostin ja puhelinsoittojen aikaan emme olisi olleet näin tiheässä keskusteluyhteydessä toisiimme. Nyt olemme käyneet liikunta- ja muutakin elämäntapakeskustelua sisarusteni kanssa pitkin viikkoa.
Pääpointti on siis siinä, että minä olen inhonnut liikuntaa koko ikäni ja nyt ylipainoa on sen verran, että ryhtiliike pitää tehdä. Olen yli kaksikymmentä vuotta lukenut erilaisia ruokavalioon ja liikuntaan liittyviä kirjoja ja muita tekstejä, sekä käynyt luennoilla. Tietopohjaa on, mutta intoa ei.

Lapsena terveydelliset syyt vähensivät liikunnallisuuttani ja myös se, että minulla ei ollut ennen kouluikää juurikaan kavereita, joiden kanssa olisi tullut luontaisesti juoksenneltua paljon pelien ym. varjolla. Koulussa olin siis luokan huonoin liikunnassa. Ainoa, missä olen ollut hyvä, on ollut notkeutta vaativat lajit. Tällä hetkellä sitäkin vähentää reilu ylipaino. Enää ei taivu samalla tavalla nenä polviin, kun vatsa ottaa kiinni reisiin...
Olen kyllä aika ajoin harrastanut liikuntaa. Parikymppisenä liikuin koko talven ystäväni kanssa usean kerran viikossa. Kävimme joko kävelyllä tai sadesäällä jumppasimme jommankumman kotona Annen jumppakasetin tahtiin. Sitten ystäväni muutti eri paikkakunnalle.

Muutama vuosi sitten innostuin kahvakuulatreeneistä. Kunnes siihen lisättiin juoksemista ja muuta kuntoharjoittelua niin paljon, että se ei ollut enää kivaa näin huonokuntoiselle. Osittain se jäi myös siksi, että vahvempi käteni, "hiirikäteni", meni jumiin ja alkoi puutua ja särkeä.
Taitaa olla miltei kymmenen vuotta siitä, kun kävin myös suunnistuskurssin. Sen varjolla tuli sitten käveltyä tunti milloin missäkin maastossa. Siinäkin kyllä pääasia oli hyvä kävelykaveri, Mrs R! :)

Wellamo-opistomme on järjestänyt täällä kotipaikkakunnallani Hämeenkoskella astangajoogaa useana vuonna. Muutaman vuoden on ollut myös vaihtoehtona lempeä jooga. Molempia olen myös vuosien varrella kokeillut vaihtaen sen mukaan, miten työt ja tilkkutyöt ovat aikaa antaneet. Viimeiset pari vuotta olen ollut astangan aloittelijaryhmässä, koska se sopii aikatauluun. Se on fyysisesti melko rankkaa, mutta notkeus tuottaa iloa. Minun tarkoitukseni ei ole kehittyä taitavaksi joogiksi, vaan se on minulle se viikon pakollinen liikunta, että tulee tehtyä edes jotakin. Työpaikkani henkilöstöetuna saa myös uimahalliin lippuja alennuksella. Olen muutaman kerran tämän kevään aikana käynyt vesijuoksemassa. Päätin, että heti töiden jälkeen puoli tuntia ja sitten vasta kotiin.

Veljeni sanoo saavansa hyvän mielen liikunnasta. Tulee kuulemma voittajafiilis, kun on ylittänyt itsensä. Terveysnäkökohdat ovat hänelle myös tärkeitä. Minulle tulee liikunnasta vain hiki ja katson kelloa parin minuutin välein, että koska saa lopettaa.  Jos teen jotain niin, että "ylitän itseni", olen kipeä. Kävelyretkien jälkeen jalat ovat levottomat ja lonkkiin sattuu. Unikaan ei tule, jos ei ota särkylääkettä. Missä on ne endorfiinit, häh?

Sisareni, joka opiskelee lähihoitajaksi, sanoi viimeksi kouluja käyneenä, että kyllä minullakin keho tuottaa mielihyvähormonia samalla tavalla kuin muillakin. Kyse on vain pään sisäisestä esteestä, jonka yli pitää päästä, että ottaa sen fiiliksen vastaan. Uskon, että hormonia minussakin erittyy, mutta se ehkä ei tunnu samalla tavalla kuin joillain toisilla. Voiko olla mahdollista, että koska on hidas aineenvaihdunta ja puudutusaineetkin imeytyvät minulla hitaammin, myös hormonin vaikutus on vaimeampi? Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Toiset tykkäävät makeasta ja toiset suolaisesta. Kai hormonitoimintakin voi olla erilaista.

Vai pitäisikö jaksaa liikkua pidempään? Wikipedian mukaan endorfiinit liitetään etenkin pitkäkestoiseen liikuntaan. "Runner's high" tulee pitkänmatkanjuoksijoille. Eli ensin itku kurkussa pakotat itsesi lenkille päivästä toiseen, että kunto kasvaa, että voit sitten jonain päivänä juosta niin pitkään, että tulee liikunnasta hyvä olo? Minulla on niin paljon muutakin tekemistä, mielekkäämpää tekemistä, josta tulee hyvä olo heti, miksi tekisin sellaista, josta tulee paha mieli...  Jos tämä on se pään sisäinen este, niin olkoon.

Työkaverinikin kanssa tästä puhuin ja hän oli sitä mieltä, että ei sitä endorfiinia ehkä kuitenkaan samalla tavalla erity kaikilla. Toisille tulee kunnon "rush" kun liikkuu, toisille tulee vaan hyvä mieli siitä, kun näkee luonnon ihmeitä ja on ylipäätään lähtenyt liikkeelle. Wikipedian mukaan endorfiineja erittyy myös unen, mielimusiikin kuuntelun, nauramisen, itkemisen ja seksin aikana sekä auringonpaisteessa ja kaakaosta. Ja totta se on. Kun syön suklaata auringonpaisteessa musiikkia kuunnellen, minulla on tosi hyvä mieli :) Hyvä kirjakin musiikin tilalla toimii!

Tilkkukurssimme viimeisellä kerralla puhuimme liikunnan tuottamista tai tuottamattomista endorfiineista. Opettajamme Sanna on kanssani tästä niin samaa mieltä, että alan epäillä yhteistä geeniperimää enemmän hänen kuin veljeni kanssa ;) Liikunta on pakkopullaa ja kellon katselua, mutta auta armias, kun pääsee ompelemaan! Tilkkutöiden tekemisestä nimittäin tulee hyvä mieli! Ollaan ihan liekeissä, kun saadaan ommella koululla 10 tuntia putkeen. Ja mikä ilo tulee kankaiden väreistä! Tai jännittävistä tekniikoista!

Itselläni tulee hyvä mieli myös siististä kodista :) Vai mitä mieltä olette näistä työhuoneen ennen ja jälkeen -kuvista?